Onko mulla mitään sanottavaa?

Olen jossakin määrin viimeisen vuoden aikana tutustunut erinäisiin keskusteluihin ja vuodatuksiin, mitä internetin uumenista vain olen käsiini saanut. Suurin into syntyi Syömishäiriöisten tuki -sivujen keskustelupalstoilta, mutta kun tänään pitkän tauon jälkeen yritin niille päätyä, eivät mokomat auenneet. Lopputuloksena siis, hieman lääkehuurussa päädyin avaamaan oman vuodatukseni ammennettuani ensin lukuisia tunteita muista vastaavista avautumisblogeista.

Luulin taas kerran kaiken todella olleen ohi. Aluksi hurja spurtti "saan syödä mitä haluan, oma on elämäni, ja voin elää ruumiissani sellaisena kuin se on". Tämän jälkeen saapui nopeasti terveellinen "yritän liikkua enemmän, ja keskittyä syömään todellista kunnon ruokaa, se tulee olemaan avain uuteen terveelliseen elämään". Ja nyt. Löydän itseni uhkaavasta tilanteesta. Siitä kun näläntunne on vallantunne. Mitä vähemmän on sen enemmän itselleni. Voitokkaat tunteet tulevat siitä askeettisen ihanasta kieltäytymisestä, suuresta elämäni onnistumisesta, kun en tarvitsekaan tänään enää mitään iltapalaa. Huomenna olen sitten tyytyväinen.

Mielessä siintävät tulevat pikkujouluriennot. Kaksi viikkoa aikaa. Sinä aikana kuihdutan itseni täydelliseksi. Siitä vielä kaksi viikkoa toisiin juhliin. Silloin olen jo siellä. Suuressa tavoitteessani. Ja loppua ei näy. Elämäni on voimissaan.

Koulua en jaksaisi hetkeäkään. Kavereita vielä vähemmän. Koulun hyvä puoli on sentään se, että se vie päivistäni kallisarvoista aikaa, sitä aikaa, jolloin joutuisin miettimään mitä syödä, mihina aikaan, ja paljonko silloin saisin sisääni kaloreita tuhlaamassa päivän jäljellä olevia kaloreita. Kiireisenä koulussa ruuan voi unohtaa, sillä eihän opiskelijalla ole aikaa joka välissä naposteluun.

Kaverin taas ovat kaiken paha ja juuri. Ruokaa ja viinaa. Miksei ihmissuhteita pystytä pitämään nykyään pystyssä minkään muun voimin? Tarvitsisin kipeästi jumppakaverin. Mutta mielellään selväjärkisen sellaisen, joka saisi minut katsomaan lihaksia ja tervettä ruumista kauniina. Tällä hetkellä kun kaunis on mielestäni juuri sitä, mistä totean miehelleni "muuten ihan nätti, mutta liian laiha".

Olen niin onnellinen, että tämä päivä meni hyvin. Vaikka syötin ystävääni Energynetiin mielestäni kaikki päivän tiedot yläkanttiin, olen siitä huolimatta reippaasti tavoitteessani. Tosin ainahan on parantamisen varaa.

Muutoin fiilis on ollut tänään aika ihana. Varmasti osasyynä lääkkeet. Tiedän ettei niitä tuli "turhan päiten" käytellä, mutta kun siihen tunteeseen pääsee kiinni, niin on vaikea jatkaa seuraavaa iltaa ilman. Tuntuvat myös helpottavat kaikenlaisessa syömisinnostuksessa nämä. Voi kunpa jostain, lääkkeistä tai mistä vaan, vaikka tästä uudesta blogista saisin voimaa jatkaa eteenpäin samaan malliin kuin tämä päivä meni. Hampaiden pesun kautta nukkumaan ja tämän päivän möröt on selätetty. Katselin jopa itseäni suihkussa kohtuullisen tyytyväisin silmin. Edistystäkö johonkin suuntaan?

Tiesin että tämäkin vaihe taas tulisi. Kunhan ei äityisi liian pahaksi, niin varmasti tulen tästä nauttimaan. Vielä en myönnä varsinaisesti syömisteni häiriintyneen, mutta tämä viikko vielä näin, niin sitten alkaa olla tosi kyseessä. Pelottavinta on, että sitä toivon ja odotan.